Olen tässä reilun vuoden ollut sivusta seuraajana kuinka perhe selviytyy aviokriisistä ja siitä seuraavasta erosta. Olen yrittänyt olla tukena ystävälleni ja olla puolueettomana ihmisenä tukemassa häntä vaikeassa tilanteessa. Mitään valmiita vastauksia en ole mihinkään ongelmaan ja puheenaiheeseen pystynyt antamaan mutta toivottavasti ystävänä olen ollut hänelle apuna  tänä vaikeana aikana. Monet itkut on yhdessä itketty ja ehkä enemmän on ystävyytemme siitä vahvistunut. Tällaisissa tilanteissa vasta huomaa miten tärkeitä aikaisemmin luodut ystävyysshteet ovat ja miten paljon voi huoliaan keventää kun pystyy niistä luotettavasti jollekin puhumaan.  Tässä yhtenä päivänä ystäväni joutui pyytämään minua autokuljettajaksi kun omaa autoa ei enää eron myötä ollut ja hän sitä kovasti pahoitteli minulle kun joutuu apua pyytämään. Sanoi että korvaa minulle jotenkin asian mutta se vuoksihan minä en ytävääni auttanut vaan sanoin että todelliset ystävät  eivät vastapalveluksia odottele vaan auttavat aina kun apua tarvitaan.
Olen monesti isommille lapsillenikin puhunut siitä miten tärkeitä ystävät ovat ja sen tosiaan huomaa vasta sitten kun jotain järisyttävää tapahtuu omassa elämässä. Tämän kyllä keskimmäinen lapseni hyvin huomasi tyttöystävän jätettyä hänet puolitoista vuotta sitten. Siinä seurustelun huumassa kun olivat muut ystävät unohtuneet...Turvautui äidin apuun ja itki surunsa syliini. Vaan nytpä on poika ottanut opikseen. Ystäviä tuntuu olevan yllin kyllin; ainakin ystäviä joiden kanssa viettää aikaa. Mutta toivon että niistä ainakin joista kehkeytyy sysvällisempiäkin suhteita.