Eilen kävimme suvivirttä laulamassa koululaisten kevätjuhlassa ja aina se vaan saa kyyneleet nousemaan silmiin kun sitä laulua laulaa. Jotenkin niin on herkässä aina. En kyllä muista että lapsena sitä laulaessani olisin vollottanut mutta nyt taitaa laulu vaan tuoda lapsuuden ajan mieleen ja sen mitä on jo menettänyt. Koskaan ei se aika palaa jolloin ei juuri huolen häivää ollut mistään. Sai juosta kesäiset päivät paljain jaloin ja uida polskutella kavereiden kanssa milloin kenenkin rannassa; saaressa kun lapsuuteni vietin. Mutta mukavat ovat nuo muistot siltä ajalta. Nyt pitää vaan toivoa että omille lapsille jäisivät yhtä kivat muistot.  Vaan eipä se aina niin helppoa ole ainakaan murrosikäisten kanssa vaikka luulisi että 17 kesäiseltä olisi jo vaikein aika ohi mutta ei se kyllä meidän perheessä niin ole. Mielialat heittelee laidasta laitaan. Edelleen vanhempien kunnioitus on hakusessa mutta huomaan kyllä että haistattelun ja huutamisen jälkeen on lapsella paha olla ja sitä sitten hyvitellään yhteisillä kahvihetkillä ja mukavilla rupatteluilla. Onhan sekin anteeksi pyyntö. Vaan ymmärtämystä vaatii monta kertaa nieleskellä lapsen kasvun  ja kehityksen karikot.