Miten voikaan joskus olla elämä vaikeata murkkuikäisen kanssa... Luulin tehneeni oikein mutta ei. Olin vain huolissani kun lastani ei kuulunut kotiin ja "puhelimeen ei juuri nyt saada yhteyttä". Siitä huolissani soitin hänelle jonka luona ajattelin ja luulinkin poikani olevan. Vaan ei ollutkaan siellä missä sanoi olevansa. Oli soittamassa toiseen saamaani numeroon eli tyttöystävälle vaan en ehtinyt kun hän saapui (onneksi !).

Sanoin lapselleni (17v.) olleeni huolissani ja soittaneeni sille jonka luona luulin hänen olleen koska kello oli kuitenkin jo 15 seuraavana päivänä. Siitä sitten alkoi huuto millainen olen: tyhmä akka, en tajua mitä teen ja anna olla viimeinen kerta. Itkin ja tunsin olevani epäonnistunut ja huono äiti vaikka parasta olen yrittänyt enkä mielestäni mitään pahaa tehnyt tuossakaan tilanteessa. Olin huolissani. No lähdin mieheni kanssa konserttiin ja sen jälkeen vielä ystävien kanssa olusille kun poika soittaa klo 23 ja lähes itkee. Katuu sanomisiaan ja pyytää anteeksi. Olenko sittenkin onnistunut lapseni kanssa?